Viikko venähtikin useammaksi. Pienten lasten kanssa aika vaan kuluu johonkin, eikä kulumista edes huomaa. Eli haasteen loppuraportti tulee vasta nyt: Kokonaisuutena onnistuin haasteessa, joskin vähän meni pieleen yhden päivän osalta, jolloin olin koko päivän kotona lasten kanssa enkä nähnyt ketään tai keksinyt mitään hyvää, mitä olisin voinut tehdä. Korvasin tämän "lipsahduksen" tekemällä toisena päivänä kaksi hyvää tekoa. Huomasin, että pienten hyvien tekojen tekeminen on vaikeaa, jos on kotona. Illalla, kun tajusin jättäneeni teon tekemättä, mietin hetken, pitäisikö tehdä nopeasti jotain hyvää haasteen takia ja vaikkapa lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. En kuitenkaan lähtenyt sille linjalle, koska se tuntui vain omantunnon ostamiselta puhtaaksi. Huomasin myös sen, että pieniä hyviä tekoja tekee päivittäin ihan luonnostaankin. Se oli varsin mukava havainto, joskin haasteen pointtina onkin tehdä tietoisesti niitä hyviä tekoja ja siten ehkä muuttaa pysyvästi toimintaansa. Loppufiiliksistä kerron kirjoituksen lopussa, nyt hieman tarkemmin niistä itse tekemisistä.
Tajusin, että moni pieni hyvä teko on aika henkilökohtainen, vaikka sen vaikutukset olisivatkin mitattavissa yhteiskunnallisella tasolla. Ei ole kiva raportoida blogiin, että kävin kahvilla/syömässä/tapasin muissa merkeissä syrjäytymisvaarassa olevan kaverin/ystävän/sukulaisen. Eipä kukaan halua kuulla olevansa toisen mielestä syrjäytymisvaarassa. Yleensäkin voisin olettaa, että ihmiset haluavat, että heitä tavataan heidän itsensä eikä hyvien tekojen takia. Joka tapauksessa kaksi tekoani olivat tämäntyyppiset. Numeroitakoon ne teoiksi numero 4 ja 5. Itse helposti kotiinjämähtävänä tyyppinä olen syrjäytymisvaarassa ja koska olen pienten lasten äiti, oma syrjäytymiseni vaikuttaisi välittömästi voimakkaasti myös heidän elämäänsä. Olen usein yksinäinen ja se, että joku aikuinen tulee kanssani höpöttämään ihan mitä tahansa ja ehkä juomaan kupposen kahvia kanssani. Se hetki, kun tuntee saavansa yhteyden toisen ihmisen kanssa, voimaannuttaa niin paljon, ettei sen vaikutusta pysty edes sanoin kuvaamaan. Joka tapauksessa koen, että teoilla 4 ja 5 autoin näitä tyyppejä voimaantumaan. Jätän ymmärrettävistä syistä kaikki yksityiskohdat pois.
Teon numero 6 voin kertoa hieman yksityiskohtaisemmin: kävimme sunnuntaina koko perheen voimin tapaamassa appivanhempia ja purimme heille tulleen puukuorman liiteriin. Pysyvätpä lämpimänä ensi talven puhumattakaan siitä, miten arvokasta omille lapsilleni ja näiden isovanhemmille on hyvän suhteen luominen. Aikuissuhteet ovat lapsille niin tärkeitä ja olen erittäin onnellinen siitä, että omilla lapsillani on isovanhempia ja isoisovanhempia, joiden kanssa tutustua maailmaan. Heidän näkökulmansa on eri ja he voivat antaa lapsilleni jotain sellaista, mitä meiltä ei saa. Äiti ja isä ovat aina tärkeitä, mutta koen tärkeäksi muutkin aikuissuhteet. Eli teko numero 6 vaikutti siis myös omien lasteni hyvinvointiin nyt ja tulevaisuudessa. Itsestäni puhumattakaan: olin niin ylpeä, kun 3-vuotias tyttäreni kantoi halkoja kanssamme. Arvioisin, että hän vei parisenkymmentä halkoa ihan itse, joskin välillä autoin vähän kasaamaan niitä syliin, ettei tarvinnut viedä kaikkia yksitellen. Ja joo, piristäähän se lastenlasten näkeminen myös isovanhempia, eli hyvä teko ennaltaehkäisi yksinäisyyttä. Lastemme isovanhemmat eivät ole kovin vanhoja, joten en voi sanoa tarttuneeni nyky-yhteiskunnan isoon ongelmaan eli vanhusten yksinäisyyteen, mutta samalla reissulla tervehdimme myös lasten isoisovanhempia. Kaiken kaikkiaan sunnuntai oli erittäin puuhakas ja antoisa päivä niin minulle kuin yhteiskunnallekin. ;)
Haasteen viimeisen päivän eli keskiviikon teko numero 7 oli ihan vain mukavien vapaaehtoishommien tekemistä MLL:n paikallisyhdistyksemme ja alueemme lapsiperheiden hyväksi. Lähinnä se oli tietokoneella istumista perhe-elämän ohessa, mutta joka tapauksessa konkreettinen teko. Tai oikeastaan useampi pieni teko, enkä kaikkia edes saanut valmiiksi asti.
Haaste herätti paljon ajatuksia. Loppuyhteenvetona koen, että sain aikaan pientä vaikutusta omassa ympäristössäni. Tosin näiden pienten tekojen vaikutus ei kestä kovinkaan kauan ja niitä pitää olla paljon, jos halutaan aikaan suuria vaikutuksia. Haaste sai itseni avaamaan silmäni ja huomaamaan ympäristöstäni avuntarvitsijoita ja asioita, joihin voin vaikuttaa positiivisesti ilman, että se vaatii itseltäni kovia ponnistuksia. Opin katsomaan ympärilleni, voinko samalla tehdä jotain muiden hyväksi, kun teen asioita itseni hyväksi. Kovista ponnistuksista puheenollen tosin koin, että päivittäinen hyvän teon miettiminen ja sen toteuttaminen oli loppupeleissä aika raskasta. Erityisesti silloin, kun itsellä on elämässä paljon tekemistä ihan vain arjen perusrutiineissa rupesi ärsyttämään koko homma. Toisaalta taas juuri silloin, kun itsellä oli raskasta, toisen auttaminen piristi. Se, että kiinnitin huomiota omiin hyviin tekemisiini edesauttoi sitä, että huomioni kiinnittyi myös muiden hyviin tekoihin. Oli ihanaa huomata, että ihan tässä lähelläni on ja elää ihmisiä, jotka auttavat minua pikkujutuissa: pitävät ovea auki, kun yritän tunkea siitä vaunujen ja kauppakassien kanssa, katsovat silmiin ja tervehtivät hymyillen tienvierille katsomisen sijaan, antavat kaupassa ylähyllyltä tarvitsemani tavaran ja niin edelleen. Pieniä tekoja, joilla on suuri merkitys juuri minulle ja joiden ansioista myös itse haluan olla avulias muille. Ja näin tekojen määrä kasvaa ja yhteiskunnassamme on useampien mukava elää. Ihanan piristävä ajatus kaikkien näiden surullisten ihmiskohtaloiden uutisoinnin keskellä. Uskon, että jokaisella ihmisellä ja pienellä teolla on merkitystä ja että jokainen meistä pystyy tekemään paljonkin yhteiseksi hyväksi. Ei ehkä joka päivä, mutta ehkä kerran viikossa. Ja hei, eihän näitä kukaan laske! ;)
