Hatutusta

Jep, blogi on ollut hiljainen. Syy seuraa tässä: pikkuläppäristäni hajosi näyttö, ja se lähetettiin Asukselle huoltoon Uppsalaan UPS:lla. Asuksen sivuilta pystyy seuraamaan koneen tilannetta ja siellä näkyikin lupaavasti, että sen on lähetetty UPS:lla takaisin meikäläiselle. Seuraavana päivänä sitten sivuilla lukikin jotain todella hämmentävää, että lähetystä ei ole olemassa tms. Mies soitteli ympäri Pohjoismaita ja selvisi, että UPS:n auto, joka konettani oli kuskannut, oli varastettu! (Tähän kaikki mahdolliset kirosanat.) Koneeni siis seilaa jossain hevonkuusessa jonkun pöllittyä sen! En oikein saa miehen koneella säädettyä kuvia ja kaikkea muuta sellaista, mitä Puodin ja blogin päivitykset vaativat (pitäisi asentaa miljoona eri ohjelmaa ja hirveä säätö muistikorttien kanssa), joten hiljaisuus jatkunee niin kauan, että saan jostain koneen. Tilanne ehkä hieman kiehututtaa!

Muutenkin ylläni tuntuu leijuvan joku elektroniikkakirous: digiboksimme hajosi ja puhelimeni bugailee siten, että soitetut puhelut katoavat, vastaajan ilmoitustekstiviestit ei tule perille, puhelin sammuilee tai hyytyy yhtäkkiä. Digiboksi sentään saatiin vaihdettua yhdellä käynnillä uuteen, erityiskiitos Welholle hyvästä ja nopeasta palvelusta! Puhelimelle ei mahda mitään, uusi pitäisi ilmeisesti ostaa, mutta inhoan puhelimen vaihtamista. Ihan liikaa kaikkia erityisominaisuuksia puhelimissa.

Ja koska valituksen makuun nyt päästiin, niin avaudunpa siitäkin, että tyttärellämme on ollut hirmuisia vatsavaivoja lähiaikoina ja päivät menneet lähinnä huudon kuuntelemisessa. Onneksi neuvolalääkäriltä saatiin resepti Levolaciin, joka tuntuu auttavan hieman ummetukseen. Vauvaa jumpatutetaan ja hytkytellään ja pidetään kantoliinassa ja ruokavaliota , mutta välillä on silti pelkkiä huutopäiviä. Pelkkää huutoa ehkä jaksaisikin kuunnella, mutta kun oman vauvan itku herättää itsessä voimakkaita tunteita: toista sattuu, enkä pysty tekemään mitään helpottaakseni rakkaani oloa! Pitemmän päälle alkaa jo miettiä sitäkin, että huutaako lapsi siksi, että olen huono äiti. Entä millaisen kuvan lapsi saa maailmasta, jos suurin osa hereilläolosta menee itkiessä mahakipuja? Ja tietääkö tuo pieni ihmisenalku, kuinka paljon sitä rakastan itkemisestä huolimatta? Tuntuuko kaikista vanhemmista tältä?

(Tähän väliin voi ajatella, että okei, mun elämä ei ole niin rankkaa, mutta halusinpa avautua jossain, että jaksaa taas eteenpäin.)

Piristyksenä elämässä on sentään juuri ilmestynyt uusi Ulla. Meikäläinenkin sai yhden ohjeen julkaisuun asti, nimittäin Vapaamatkustajan kantosuojuksen. Ideasta kiitokset Pepsunille ja kuvausavusta delendalle! Lisää kuvia projektista Ravelryssä ja Ullassa.


Ai niin, ja nyt kun oli hetki aikaa istua koneella jonkinlaisen ajatuksen kanssa, niin päivitin myös linkkivinkkejä palautteen perusteella. Laittakaa ihmeessä lisää kommentteja muista linkkivinkeistä!

Nyt vaihdetaan taas vauvan sylittäjää miehen kanssa. Palaillaan asiaan, kunhan saan koneeni takaisin ja vauvan olo toivottavasti taas helpottuu hetkeksi.